Julkisuudessa keskustellaan ikäihmisistä, muistisairaista. Pidetään heitä jopa mainehaittana, rasitteena yhteiskunnalle. Me jokainen vanhenemme. Muistisairauteen sairastuu yhä useampi. Viime päivinä keskusteluissa on ollut muistisairaiden rajoitustoimenpiteet. Tällä hetkellä ei ole voimassa lainsäädäntöä, joka tarkkarajaisesti määrittelisi itsemääräämisoikeuden edistämiseen ja rajoittamiseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ikääntyneiden palveluissa. Käytännössä tämä johtaa tilanteisiin, joissa joidenkin asiakkaiden itsemääräämisoikeutta tai muita perusoikeuksia rajoitetaan ilman perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävää perustetta ja lainsäädännön tukea. Rajoittavan toimenpiteen ei edes aina mielletä tarkoittavan puuttumista perusoikeuksiin. Palveluissa ei välttämättä huomioida, että asiakkaiden huoneiden ovien lukitseminen, hygieniahaalari ym. voi tarkoittaa henkilökohtaisten oikeuksien rajoittamista. Kysymys on oikeusturvasta.
Asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta koskevaa lainsäädäntöä on valmisteltu jo vuosien ajan. Tähänastiset lakihankkeet eivät ole edenneet loppuun asti. Nykyisen hallituksen ohjelmassa lain valmistelu on, mutta se on siirretty seuraavalle hallitukselle. Vaativa tehtävä, kustannuksia lisäävä laki, henkilöstömitoituksen ja koulutuksen osalta.
Ikäihmisten rajoitustoimenpiteet tarkoittavat fyysisiä tai muita keinoja, joilla asiakkaan itsemääräämisoikeutta rajoitetaan hänen oman tai muiden turvallisuuden vuoksi. Sitominen on yksi rajoitustoimenpide. Sitomisella rikotaan perusoikeutta, liikkumisen vapautta. Ensisijaisesti asiakkaan itsemääräämisoikeuden tukeminen tulee tapahtua kunnioittavalla kohtaamisella, mielekkäällä tekemisellä ja ympäristön muokkauksella. Hoitajamitoituksen laskeminen on tehneet tilanteesta kestämättömän. Samanaikaisesti hoidon tarve kasvaa.
Rajoittamistoimenpiteiden vaihtoehtona olisivat tilanteiden ennaltaehkäisy, muistisairaan arjen toimintojen tukeminen, myötätuntoinen ja arvostava kohtaaminen, keskustelu, rauhoittaminen. Se on hoitotyön ydintä ja muistisairas usein levottomuudellaan kertoo kivusta, hädästä, peloista. Tarpeen vaatiessa sallittuja ovat tietyt toimenpiteet, kuten kiinnipitäminen, valvottu liikkuminen tai poistumisen esto, joista on tehtävä kirjaukset ja päätökset. Kuitenkaan pelkkä lääkärin lupa ei riitä rajoittamiseen, arviointi vaatii enemmän ja lainsäädännön perustetta ei ole.
Kun rajoittaminen on välttämätöntä, turvallisuuden vuoksi, on arviointi vaikeaa. Arvioinnin tueksi tarvitaan osaamista, hoivakulttuurin uudistamista, lainsäädäntöä ja lisää henkilökuntaa. Rajoittamistoiminto ei ole normaalia hoivaa, hyvä hoiva etsii ratkaisuja. Kun lainsäädäntö puuttuu, hoitajamitoitus vähenee, olemme epätodellisessa tilanteessa, ”villissä lännessä”. Tilanteessa, jossa hoitajat tekevät parhaansa.
Pirjo Riikonen
kaupunginvaltuutettu, sd
Julkaistu myös IH 21.1. ja ESS